Hän on keskellä lämmittelyä. Tuplavoltti vaahtomuovialtaaseen, rutiini, jonka hän on tehnyt lukemattomia kertoja aiemmin. Koko hänen elämänsä on rakentunut tällaisten rutiinien ympärille. Ensimmäinen juoksukilpailu kaksivuotiaana. Uimahypyt kuusivuotiaana. Pesäpallo seitsemänvuotiaana. Aina useampi kuin yksi laji samaan aikaan, aina harjoittelemassa jotakin tavoitetta varten.
Tällä kertaa jokin menee pieleen. Hän laskeutuu niskalleen.
Selkäranka murtuu kahdesta kohdasta: ensimmäinen murtuma tulee C1–C2-nikamien väliin ja toinen alemmaksi C6–C7-nikamien väliin. Kestää hetken ennen kuin kukaan löytää hänet vaahtomuovialtaasta.
Hän jää henkiin siksi, että murtuma osui tiettyyn kohtaan.
"Olin onnekas, että selkäydinvamma tuli alemmalle C6–C7-tasolle. Jos vamma olisi ollut C1–C2-tasolla, en olisi selvinnyt hengissä, koska minua ei löydetty heti. Siinä kohdassa hengityksen lamaantuminen olisi ollut kohtalokasta."
— Aino Tapola
Vuosi oli 2012. Aino oli teini-ikäinen, joka oli käyttänyt lähes jokaisen vapaahetkensä tavoitellakseen yhtä päämäärää: Superpesistä. Hän kantoi mukanaan myös hiljaisempaa unelmaa, jota hän harvoin sanoi ääneen – olympialaisia – vaikka tiesi, etteivät hänen lajinsa koskaan veisi häntä sinne.
Neljätoista vuotta myöhemmin Aino Tapola on maailman ykkönen naisten kaksinpelissä para-pöytätenniksen luokassa 1. Hän on ensimmäinen pelaaja, joka on pitänyt kyseistä ykkössijaa hallussaan sitten heinäkuun 2011.
Tämä on tarina siitä, miten hän pääsi sinne.
Aino Tapola. Kuvan otti Harri Vallila.
Vuosi, jolloin kaikki pysähtyi
Diagnoosi tuli nopeasti. Neliraajahalvaus olisi pysyvä.
Kymmenen päivää teho-osastolla. Kuukausi sairaalassa. Kuusi kuukautta kuntoutuskeskuksessa.
"Ensimmäisen vuoden aikana vointini oli erittäin huono. Olin lähes varmasti masentunut. Elämälläni ei tuntunut enää olevan mitään merkitystä, koska olin käyttänyt lähes kaiken vapaa-aikani urheiluun. Uskoin, että vammaisena eläminen tarkoittaisi jatkuvaa kurjuutta."
— Aino Tapola
Ihmiselle, jonka identiteetti oli rakentunut liikkeen ympärille, paikallaanolo oli oma vammansa.
Sitten tapahtui jotain, mikä kuulostaa lähes liian pieneltä ollakseen merkityksellistä. Vuosi onnettomuuden jälkeen lääkärit löysivät piilevän munuaistulehduksen. Kun oikea hoito viimein löytyi, terveys koheni ja energia palasi.
Aino alkoi harjoitella kolme kertaa viikossa kuntoutuskeskuksen esteettömällä kuntosalilla. Eräänä päivänä pyörätuolirugbyn pelaaja huomasi hänet siellä ja kutsui harjoituksiin.
Tuo kutsu käynnisti kaiken, mitä sen jälkeen tapahtui.
Video Riosta
Aino pelasi pyörätuolirugbya vuosien ajan, myös muutaman kauden Suomen maajoukkueessa. Hän rakasti lajia. Se toi ystäviä ja vertaistukea ihmisiltä, jotka ymmärsivät hänen elämäänsä.
Mutta Suomi on pieni maa, eikä paraurheilijoita ollut koskaan tarpeeksi kilpailukykyisen maajoukkueen rakentamiseen. Niinpä hän alkoi etsiä yksilölajia.
Hän kokeili pyörätuolikelausta, miekkailua ja uintia. Missään niistä ei ollut todellista kilpailua hänen toimintakykyluokassaan.
Sitten ystävä näytti hänelle videon. Kyseessä oli Rio de Janeiron paralympialaisten pronssiottelu: Rossi vastaan Bootwansirina. Kaksi neliraajahalvaantunutta naista pelaamassa pöytätennistä. Aino innostui välittömästi. Kuntoutuskeskuksessa oli jo pöytätennispöytä, joten hän ja ystävä perustivat sinne pienen kerhon ja harjoittelivat kerran viikossa.
Yksi noista harjoituksista muutti hänen elämänsä. Valmentaja Martti Autio tuli seuraamaan harjoituksia. Tuolloin hän valmensi luokan 9 pelaajaa Esa Miettistä.
Kesällä 2017 järjestettiin yhteinen harjoitusleiri Ruskeasuon liikuntahallissa. Aino istui alas valmentajien kanssa ja kysyi, mitä maailman huipulle pääseminen oikeasti vaatisi. Tuossa keskustelussa kunnianhimosta tuli todellista.
Vanha salainen olympiaunelma oli löytänyt uuden kodin. Nyt hän saattoi tähdätä paralympialaisiin.
Hän rakastui myös itse lajiin.
"Pidin pöytätenniksestä, koska se on niin helposti lähestyttävä laji. Aluksi tarvitset vain pöydän, mailan ja pallon. Toisin kuin monissa muissa paralajeissa, et tarvitse heti kallista urheilupyörätuolia. Rakastin pelin taktisuutta ja sitä, että pystyin harjoittelemaan ja kilpailemaan sekä vammaisten että vammattomien ystävien kanssa."
— Aino Tapola
Martti ja Hannu
Jos olet lukenut Sand Smashia aiemmin, tunnet tarinan palkattomasta valmentajasta. Siitä ihmisestä, joka pitää kaiken pystyssä, koska kukaan muu ei tee sitä.
Suomessa tällä tarinalla on kaksi nimeä: Martti Autio ja Hannu Sihvo.
"Ilman Marttia ja Hannua en olisi koskaan aloittanut kilpailemista pöytätenniksessä. He ovat valmentaneet minua aivan alusta asti ja uskoneet, että voin tulla maailman parhaaksi. He ovat myös tehneet valtavan määrän työtä harjoitusten ulkopuolella, esimerkiksi laatineet harjoitusohjelmia ja analysoineet otteluitani. Olen syvästi kiitollinen kaikesta, mitä he ovat tehneet hyväkseni."
— Aino Tapola
Molemmat valmentajat olivat eläkkeellä, mikä mahdollisti harvinaisen asian: he pystyivät antamaan Ainolle lähes kaiken aikansa.
Tällä on merkitystä paljon Ainoa laajemmin. Suomessa pöytätennis on maailmanlaajuiseen suosioonsa nähden pieni laji, ja maassa kärsitään valmentajapulasta sekä vammais- että vammattomassa urheilussa. Koska pöytätennistä voi pelata koko elämän ajan, moni pelaaja ei koskaan siirry valmentajaksi.
"Paraurheilun rahoitus Suomessa on rajallista, ja palkattuja valmentajia on hyvin vähän lähes kaikissa paralajeissa. Joissakin lajeissa ei yhtään. Valmennus perustuu suurelta osin vapaaehtoistyöhön tai hyvin vähäisiin korvauksiin."
— Aino Tapola
Hän ei sano tätä katkerasti. Hän sanoo sen varoituksena.
"Tulevaisuudessa tämä vaikuttaa väistämättä Suomen menestykseen paraurheilussa, koska monilla muilla mailla on huomattavasti enemmän resursseja valmennuksen kehittämiseen."
Maailman ykkönen on rakennettu vapaaehtoistyön tunneista.
Nousu huipulle
Aino kehittyi nopeasti, ja hän tietää miksi. "Harjoittelin alusta asti oikeita asioita." Martti oli valmentanut saman luokan miespelaajia jo 1980-luvulla, joten tieto ja osaaminen olivat valmiina. Aino ei joutunut käyttämään vuosia niiden etsimiseen.
Vuoden 2020 alussa hän sai joukkorahoituksen avulla hankitun, pöytätennikseen suunnitellun urheilupyörätuolin. Hinta oli 4 500 euroa. Se ei ollut ylellisyyttä. Arkikäyttöön tarkoitettu pyörätuoli oli alkanut rajoittaa hänen kehitystään. Korkeampi, lajia varten rakennettu tuoli nosti hänen pelinsä uudelle tasolle.
Sitten tuli pandemia. Ainolle ajoitus oli erikoinen onnenpotku. Tokion paralympialaiset siirtyivät vuodella eteenpäin, mikä antoi hänelle kuukausia lisää valmistautumisaikaa. Kun Suomen ensimmäinen täyssulku päättyi, maajoukkueurheilijat saivat palata harjoittelemaan rajoitusten puitteissa. Aino uskoo harjoitelleensa tuolloin kovemmin kuin useimmat kilpailijansa.
Työ palkittiin Tokion karsintaturnauksessa. Hän lähti kilpailuun alhaisimmalla sijoituksella ja voitti koko turnauksen vakuuttavasti.
"Se on edelleen yksi urani suurimmista hetkistä."
— Aino Tapola
Tokio
Karsinta, eivät itse kisat, on muisto, jota hän kantaa lähimpänä sydäntään.
"Urani alkuvaiheessa tunsin usein, että minua aliarvioitiin. Oman tiimini ulkopuolella hyvin harva uskoi, että voisin menestyä pöytätenniksessä. Paralympialaisiin pääsy tuntui todelliselta tunnustukselta kaikelle sille työlle, jota olimme tehneet vuodesta 2017 lähtien."
— Aino Tapola
Hänestä tuli ensimmäinen suomalainen nainen, joka on pelannut pöytätennistä paralympialaisissa.
Tokion kisat olivat kuitenkin pandemian varjostamat. Maskit kaikkialla. Koronatesti joka aamu. Tyhjät katsomot. Aino tiesi, että mitalimahdollisuudet olivat pienet. Hän joutui kilpailemaan yhdistetyssä luokkien 1 ja 2 sarjassa pelaajia vastaan, joiden toimintakyky oli hänen omaansa parempi.
Hän hävisi molemmat alkulohko-ottelunsa ja putosi jatkosta.
"Totta kai olisin halunnut pelata paremmin." Pettymys oli todellinen. Mutta hän oli tehnyt sen, mitä varten oli tullut. Hän oli saapunut perille.
Oma luokka
Seuraava virstanpylväs ei ollut mitali. Se oli kilpailuluokka.
Vuoden 2022 MM-kisoissa Granadassa naisten luokka 1 järjestettiin ensimmäistä kertaa omana erillisenä kilpailunaan. Vuosikymmenten ajan nämä naiset olivat joutuneet kilpailemaan pelaajia vastaan, joilla oli huomattavasti lievempiä vammoja. Miesten luokka 1 oli erotettu omaksi luokakseen jo vuosia aiemmin. Naisten ei.
"Kyseessä oli merkittävä tasa-arvokysymys."
— Aino Tapola
Aino ymmärtää, miksi luokka pysyi pitkään pienenä. Kun urheilijat ja lajiliitot eivät usko menestyksen olevan mahdollista, investoinnit loppuvat. Pelaajamäärä pienenee, kunnes epäilys näyttää todisteelta.
Niinpä Aino ja muut alkoivat ajaa muutosta. He eivät voittaneet pelkästään otteluita. He voittivat väittelyn. Naisten luokka 1 on nyt mukana Los Angelesin 2028 paralympiaohjelmassa, ja osallistujamäärät kasvavat jo nyt.
"Uskon, että muutaman vuoden kuluttua naisten luokka 1 on jopa suurempi kuin luokka 2. Olen erittäin onnellinen siitä, että olemme onnistuneet saamaan tämän muutoksen aikaan."
— Aino Tapola
Tämä osa hänen tarinastaan jää elämään kaikkia ranking-sijoituksia pidempään. Pelaaja, joka taisteli varmistaakseen, että hänen kaltaisillaan naisilla olisi ylipäätään paikka kilpailla.
Pariisi
Aino Tapola Pariisin 2024 paralympialaisissa.
Vuoteen 2024 mennessä Aino ei enää tarvinnut karsintaturnausta. Ranking-pisteet veivät hänet suoraan Pariisin paralympialaisiin.
Hän saapui sinne loukkaantuneena.
Yli vuoden ajan hän oli kärsinyt vakavasta palovammasta kyynärpäässään. Koska hänellä ei ole siinä lämpötuntoa, hän poltti itsensä vahingossa kuumalla vesipullolla toukokuussa 2023 huomaamatta sitä. Haava vaati viisi leikkausta. Se tulehtui useammin kuin kerran. Hän joutui saamaan suonensisäisiä antibiootteja. Haava parani lopullisesti vasta joulukuussa 2024 viimeisen leikkauksen jälkeen. Matkan varrella hän perui kilpailuja, jäi sairauslomalle ja näki rankinginsa pysähtyvän juuri silloin, kun sen olisi pitänyt nousta.
Pariisissa kilpailujärjestelmä muuttui. Arvonta toi vastaan Argentiinan Coty Garronen, käytännössä vaikeimman mahdollisen vastustajan. Aino hävisi ottelun 3–0.
"Se oli urani suurin pettymys."
— Aino Tapola
Tällä kertaa hän ei ollut tullut paikalle vain osallistuakseen. Hän oli tullut voittamaan.
Mutta Pariisissa oli jotain, mitä Tokio ei koskaan tarjonnut.
"Tunnelma hallissa oli täysin erilainen. Katsomot olivat täynnä ja melutaso uskomattoman korkea."
Maailma oli alkanut katsoa.
Neljätoista vuotta
kesäkuuta 2025 Aino Tapolasta tuli maailmanlistan ykkönen naisten luokassa 1.
Ymmärtääkseen tämän saavutuksen merkityksen täytyy ymmärtää nimi, jonka hän syrjäytti. Puolalainen Dorota Buclaw oli pitänyt ykkössijaa lähes yhtäjaksoisesti heinäkuusta 2011 lähtien. Neljätoista vuotta. Suurimman osan Ainon aikuiselämästä maailman kärki kuului yhdelle ihmiselle.
"Kun minusta tuli maailman ykkönen, olin aidosti onnellinen. Se oli tavoite, jota olin tavoitellut urani alusta asti."
— Aino Tapola
Viimeisen kerran hän hävisi Buclawille vuonna 2023. Silti pisteiden kerääminen tämän ohi vei aikaa. Ranking-järjestelmä muuttui sittemmin niin, että pisteet vanhenevat vuoden kuluttua, mikä toi mukanaan uudenlaisen paineen.
"Suosikkina koen tietyt ottelut raskaammin kuin ennen. Pelasin paljon rennommin silloin, kun ulkoisia odotuksia ei ollut. Suosikin asema on minulle vielä melko uusi tilanne, mutta uskon tottuvani siihen vähitellen."
— Aino Tapola
Hän puhuu takanaan tulevista pelaajista ilman pienintäkään ylimielisyyttä.
"Luulen, että muut pelaajat kunnioittavat minua nyt enemmän kuin aiemmin. He ymmärtävät, kuinka paljon työtä tähän pisteeseen pääseminen on vaatinut. En kuitenkaan pidä itseäni ketään parempana. Tiedän, kuinka kovasti muut tekevät töitä ohittaakseen minut. Siksi minun täytyy jatkaa yhtä määrätietoista työtä säilyttääkseni ykkössijani."
— Aino Tapola
Mistä hän taistelee
Aino on vaikeavammainen. Hän tarvitsee toisen ihmisen apua joka päivä voidakseen elää.
Hän korostaa itse olevansa onnekas suomalainen. Valtio kustantaa hänen henkilökohtaisen avustajansa verovaroin, mikä mahdollistaa normaalin elämän ja ammattiurheilun.
Suurimmassa osassa maailmaa tällaista tukea ei ole.
"Tällaisella vamma-asteella jotkut ihmiset eivät välttämättä edes selviäisi ilman vahvaa terveydenhuoltojärjestelmää. Monet vammaiset ovat täysin perheidensä hoivan varassa, koska muita vaihtoehtoja ei ole. Monille jo kodin ulkopuolelle lähteminen on suuri saavutus. Siitä lähtökohdasta tie ammattimaiseen harjoitteluun ja kansainväliseen kilpailuun on erittäin pitkä."
— Aino Tapola
Monet lajiliitot eivät lähetä kaikkein vaikeimmin vammautuneita urheilijoita kilpailuihin lainkaan, koska kustannukset kaksinkertaistuvat avustajan matkakulujen, majoituksen, osallistumismaksujen ja palkan vuoksi. Este ei ole lahjakkuus. Se on raha.
Ainolla on konkreettinen ehdotus:
"Kansainvälisten kilpailujen ei pitäisi yrittää tehdä voittoa avustajien osallistumismaksuilla, vaan niiden pitäisi pitää nämä kulut mahdollisimman pieninä. Jo se helpottaisi vaikeavammaisten urheilijoiden osallistumista."
— Aino Tapola
Paraurheilun arvostus kasvaa vuosi vuodelta. Ainoa huolettaa sen sisälle piiloutuva epätasa-arvo.
Aina eteenpäin
Hänen tunnisteensa on #ainaeteenpäin. Aluksi se oli vitsi. Hänet ja joukkuekaveri Anna sekoitettiin jatkuvasti toisiinsa, joten Aino + Anna muodostui Team Ainaksi.
Merkitys kasvoi ajan myötä.
"Se edustaa etenemistä kohti omaa tavoitetta riippumatta siitä, mitä epäilijät ajattelevat. Se tarkoittaa myös jatkuvaa itsensä kehittämistä ja halua etsiä uusia ideoita ja menetelmiä, koska aina on jotain, minkä voi tehdä paremmin, ja aina on mahdollista kehittyä."
— Aino Tapola
Katse on nyt Los Angelesin vuoden 2028 paralympialaisissa – ensimmäisissä kisoissa, joissa naisten luokka 1 järjestetään omana kilpailunaan. Lavalla, jonka rakentamisessa Aino itse oli mukana.
"Olen menossa sinne tekemään parhaan mahdollisen suoritukseni," hän sanoo. "Ja taistelemaan paralympiakullasta."
Neljätoista vuotta sitten teini-ikäinen tyttö putosi niskalleen vaahtomuovialtaaseen ja kuuli, että hänen elämänsä oli kutistunut lähes olemattomaksi. Hän rakensi siitä jotain aiempaa suurempaa. Maailmanlistan ykkössijan. Uuden paralympialuokan naisille, joille oli sanottu, etteivät he voisi kilpailla. Ja kokonaisen lajin Suomessa, joka nojaa ihmisiin, jotka eivät suostu luovuttamaan.
Aina eteenpäin. Hän tarkoittaa sitä suuntana, ei iskulauseena.
Jos olet lajiliitto, valmentaja tai urheilija, jonka tarina ansaitsee tulla kuulluksi, ota yhteyttä. Sand Smash kuuntelee.
Kuvat: Aino Tapola. Kuvan otti Harri Vallila.
Aino Tapola. Maailman ykkönen. Rakennettu vapaaehtoistyön tunneista, itsepäisestä uskosta ja yhdestä suunnasta: aina eteenpäin.
— The Dispatch —
Every story, first.
Get the latest table tennis stories, player profiles, and advocacy updates delivered to your inbox.
We respect your privacy. Unsubscribe at any time.